Meikäläisellä alkaa ikää jo sen verran, että parasta ennen päiväys on mennyt aikaa sitten. Silloin kun muksut oli pieniä elettiin ruuhkavuosia. Kaikenlainen tekeminen vei ukkoa kuin litranmittaa. Olin semmoinen oman aikani iskä. Nyt hiippailee mieleen, montakin kertaa, että upposinko omiin puuhiin ja aikeisiini ja lasten kanssa yhteinen aika jäi liian vähälle.. En ole itseäni syyttelevää sorttia, mutta mietittyä toki tulee.. Nyt voi kuitenkin hyvällä mielellä katsoa omia jo aikuisia lapsia. Jokainen on omanlaisensa, kukin on hakenut oman polkunsa. Pidänkin heitä itsenäisinä, toimeentarttuvina ja omilla jaloillaan kulkemaan pystyvinä ihmisinä. Juuu.. Meikäläinen tuskin pystyy lyömään itseään rintaan ja kehumaan kuinka osaava ja täydellinen isä olin, katinpaskat.. Nyt kun nuorimmainenkin lähestyy neljääkymppiä niin mukavaltahan tuntuu, totta hitossa. Täyspäisiä, tuntevia, tekeviä aikuisia.
Joskus -90 luvulla käytiin Annan, Eevan ja Simon kanssa talvivaellus Saariselän länsilaidalla. Poistullessa vieläpä melkoisessa lumimyterissä hiihdettiin, mutta niin vain Kiilopäälle osuttiin. Hienot fiilarit oli. Taisimme kaikki olla samaa mieltä. Ja monet kerrat siitä reissusta on jälkeenpäinkin puhuttu ja muisteltu.
Nyt sitten tänä kesänä tehtiin Annan, Iinan ja mun yhteinen erävaellus alueella joka on minulle mieluisin kolkka Lappia. Kevään korvilla pantiin asia alulle, kesä meni minulla järkkärihommissa festareilla. KuopioRockin jälkeen pääsin oikeen kunnolla valmistautumaan. Pidin silti huolen, että tyttärien varustus pysyy riittävän kevyenä. Varusteissa on kaikki mitä siellä pitääkin olla, mutta tarpeetonta painonlisää ei löydy. Muistutin muistuttamasta päästyäni " älä ota mukaan mitä tarvitset, ota mukaan mitä ilman et tule toimeen". Pistin meidän WhatsApp ryhmään varusteluettelon mitä repusta pitäisi löytyä. Ja tyttärieni kunniaksi, he uskoivat, että kokemus puhuu, joten varusteet oli listan mukaan.
Kun reissuun lähdettiin meikäläisellä oli tosi hyvät fiilikset, nautin tyttärieni seurasta, höpöteltiin vaikka mistä. Naurettiin ja kerrottiin tarinoita. Meistä tuli vaellusryhmä jossa oli hyvät fiilikset. Tietoisestikin pidin huolta, ettei meidän touhu ole veren maku suussa pukerrusta. Ja ei se ollutkaan. Mentiin välillä reippaastikin, mutta otettiin myös lungisti. Vieläkin tulee herkälle mielelle kun muistelee. Nyt kun itse jo alkaa olla elämän ehtoopuolta kohti kulkemassa sai itselle rakkaiden ihmisten kanssa vaeltaa niillä kulmilla jossa on aina nauttinut kulkea.. Aikomus on vaeltelua ja eräelämääkin ylipäätään jatkaa, niin kauan kuin jalka nousee. Toivon mukaan vielä pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti