Sealaker kotona ja maailmalla: Anterinmukassa ja taipaleella 05.09.-18

Eilisen välillä armottomaltakin tuntunut ponnistus vaati veronsa. Olin Anterinmukkaan tullessani aivan piipussa. Eipä olisi ukko juurikaan pidemmälle jaksanut köpöttää.
Sauna kuositti kivistävää, tiukalle ajettua kroppaa ja uni armahti väsyneen.
Heräsin joskus 9 aikoihin. Lepäilin hetken ritsillä ja nautin olostani. Rasitus tuntui vielä lihaksissa, Kroppa oli hieman selkäänsä saneen oloinen. Vaan mitäs tässä kitisemään. Vapaaehtoisesti ja vaivat tietäen minä taipaleella olen.Erämaa ei anna ilmaiseksi. Jos haluaa näitä kairoja nähdä ja kokea joutuu ponnistelemaan. Ehkäpä sen vuoksi nämä hetket tuntuvatkin ainutkertaisilta ja ikimuistoisilta.
Aamutoimien aikana sai ihailla maisemia ja pääsi hetkeksi seurustelemman toisten vaeltajien kanssa.
Kämpän lähellä oli pari telttakuntaa leiriytyneenä. Kämpässä oli minun lisäkseni nuorehko ranskalaispari ja minuakin vanhempi yksinään taivaltaja. Hän kertoi tehneensä työuransa rajavartiolaitoksen palveluksessa. Nyt eläkkeelläkin erämaat vetivät puoleensa.
En pitänyt mitään erikoisempaa kiirettä. Pakkasin pikkuhiljaa tavaroita ja pitkä tovi vierähti niitä näitä jutellessa. Huomasin, että juomakuppini oli eilisen päivän aikana lähtenyt omille teilleen. Ruotsalaismallisen taittokupin katoaminen ei sinällään harmittanut, mutta varoitti. Jos olisin hukannut kompassini tai muuta tärkeää olisi ongelma ollut huomattavasti isompi. Kupin puuteen sain korjattua helposti. Aiempien kulkijoiden tyhjentämä muovinen jaloviinapullo sai toimia kupin aihiona. Puukko puri hyvin muovia ja sain aikaiseksi ihan kelvollisen kupposen.

Anterinmukassa.

Anterinmukan kämpän pihassa

Vielä on taivallettavaa

Venäjän puolen tunturi

Kello oli jo lähempänä yhtätoista kun änkesin repun selkään ja lähdin taipaleelle. Reissun rasitukset tuntuivat sen verran, että reppu tosiaankin painoi selkää ja jalatkin tuntuivat aika tavalla vanhemman ukkelin kipeiltä ja jäykiltä kulkimilta. En edennyt kovinkaan pitkästi kun piti heittää reppu kenttään ja hetki huokaista. Maalpurinojan ylitykseen vaihdoin crocsit jalkineiksi ja käärin lahkeet polvien yläpuolelle. Muut purot menikin sitten vaelluskengillä.
Päätin edetä loppumatkan kohtuullisen selkeesti marssityyliin. Otin aikataulukseni sellaisen mallin, että marssin n 20min sen jälkeen 5min tauko(se perinteinen tupakanmittainen tauko, tosin ilman tupakkia). Taas 20min marssia ja 5min tauko.. Sen verran poikkesin kuviosta, että tulipaikan laavulla otin ruokailun päälle hyvän mittaiset päikkärit.
Sitten taas tossua tossun eteen. Matka eteni pikkuhiljaa ja alkoihan siinä väsy jo tuntua. Alunperin olin suunnitellut taivaltavani hieman pidemmälle, mutta niin vain kävi, että ilta 8 aikoihin päätin jäädä Harrijärven tulipaikalle yökuntiin. Leirin pystytys kävi jo kohtuullisen rutinoituneesti. Tein keittiöni riipparin viereen. Kaasukeittimen päällä valmistui taas kerran kuivatusta hirvijauhelihasta ja peruna-sipuliseoksesta ilta-ateria. Minä siinä odotellessa istui riipparissa kuin pihakeinussa. Hyttysetkään eivät juurikaan häirinneet.
Söin ja iltatoimien jälkeen ilman sen kummempia seremonioita siirryin hyttysverkon alle riippariin.
Hetki meni kun otsalampun valossa tein muistiinpanojani ja suunnittelin seuraavaa päivää.. Sitten silmät kiinni ja unen odotukseen.
Ei tarvinnut kauaa odotella.. Uni tuli melkeimpä heti