Tyttäret ja iskä reppureissulla. Elokuun 2024 reppureissu mielimaisemissa 2/2

 Aamula varhain sää oli parhain ja tyttäret teltassa uinaili, iskä oli ylhäällä rinteen reunassa ja poimi hän siellä jo marjoja... 🎶🎶

Heräsin aamulla kohta kuuden jälkeen. Pakkasin pääosan tavaroistani reppuun, keittiövermeet jäivät vielä esille. Siinä tyttöjen heräämistä odotellessa poimin lähimaastosta mustikoita kaurapuuron lisukkeeksi. Kohtuu nopeasti tulikin kuppi täyteen. Siinä poimiessa huomasin, että tyttäretkin olivat virkkuneet aamutoimiin. Keitettiin aamupuuro ja kahvivesi. Kun oli aamiainen syöty pakattiin kaikkien tavarat reppuihin, tarkistettiin, ettei meiltä jäänyt mitään roskaa leiripaikkaan ja kaikki tavarat olivat matkassa. Suuntana olisi tälle päivää Vongoiva. Otettiin siis suunta kohti Honkatehtaanojaa ja pyrittiin kulkemaan niin, että edettäisiin mahdollisimman tarkasti saavutetulla korkeuskäyrällä. Turha ylös alas sahaaminen väsyttää ja on aivan turhaa. Sopivasti puolisen aikoihin tultiin Honkatehtaan ojan latvoille, paikkaan jossa vielä vesi virtasi purossa, ylempänähän se olikin jo kuivannut. Purosta otettiin vesipulloihin juotavaa ja lounaaksi tuli tälläkertaa nuudeleita, lämminkuppikeittoa ja metukkaa leivälle. Ihan sopivasti ruokaisa annos. Edellisenä päivänä Siulan Ruoktulla tehtiin kuivatusta hirvijauhelihasta ja Pirkka pippurikastikepussista soosi ja mummonmuusi pussukallinen pottumuusia. Loikoiltiin ruokalepotunteroinen siinä puron partaalla ja ihailtiin maisemia sekä taivaan pilvilauttoja. 

Kun tarpeeksemme olimme levänneet otettiin suunta kohti Vongoivan ja Vongoivan räystään välistä satulaa. Sinne jätettiin reput odottamaan, merkittiin karttaan ja puhelimen karttasovellukseen vielä paikka varan vuoksi muistiin. Ei naurattaisi jos vaikka sumun keskellä etsii epätoivon vimmalla avoimeen paikkaan jättäämäänsä reppua. Tunturisää on arvaamaton, joten varuillaan kannattaa olla.

Lähdimme nousemaan Vongoivalle. Nousuhan ilman kantamuksia oli helppo. Vongoivan laelta ihasteltin Saariselän tuntureita ja Venäjän puolen tavoittamattomissa olevia suurtuntureita. Silloin takavuosina kun maailma oli rauhallisemmissaa nuoteissa suunnittelin eräretkeä noille rajantakaisille tuntureille. Se jäi haaveeksi joka ei  minun elinaikanani taida toteututua. Korvatunturitkin näkyivät kirkkaassa säässä hyvin ja suunnitelmissani alkoi jo elää seuraava reissu tuonne rajavyöhykkeen tuntumiin. Presidentinkuru, Naalinpäänhäntä ja Peuraselän kämppä pyörivät jo mielessä. Hetki oltiin siellä tunturituulen tuiverruksessa ja lähdettiin takaisin repuille. Nyt otettiin taas reput kantoon ja lähdettiin taivaltamaan Vongoivan räystäälle. Räystäältä aukeaa huikea näköala kauas Sompion korpilappiin. Maisemaan joka on minua vetänyt puoleensa jo vuosikymmenet. Kun aikamme olimme ihailleet maisemaa lähdimme etenemään huipun tuntumassa idän puoleiselle reunalle joka rakkaisena mutta kuljettavan loivana laskeutui Tyyrojan suuntaan. Menimme siis Tyyrojalle, emme lähteneet kurun pohjalla olevan ojan partaalla kiemurtelevaa polkua pitkin vaan noustiin Tyyrojan idänpuoleiselle rinteelle. Tiesin ennestään, että siellä kulkee mukavampi ja suoraviivaisempi polku kohti Tahvontupaa. Alkuillasta tulimme Tahvolle, syötiin iltapala ja päätimme majoittua tyhjään tupaan. Unta ei tarvinnut odotella. Yöllä joskus 3-4 aikoihin havahduin kun joku kulkija tuli tupaan, hän kävi kurkistamassa yläritsiä, muttei sitten kuitenkaan sinne kovalle ritsille mennyt nukkumaan vaan, kuten aamulla huomasin, perusti riipparileirin liiterin lähelle.

Seuraavana päivänä oltiinkin vallan kiireettömästi, peseydyttiin ja lepäiltiin, jutusteltiin niitä näitä yöllä tulleen kulkijan kanssa. Yhteisiä tuttujakin löytyi, joten taas sai todeta, että maailma on pieni. Hän muuten oli ainoa meidän retkeen ulkopuolinen ihminen jonka tällä reissua kohtasimme. Kyllähän siellä ihmisiä oli liikkeellä, mutta eipähän vain satuttu kohtaamaan. Iltapäivä oli jo pitkällä kun lähdimme kohti poromiesten Jaurun yli kulkevaa mönkkärisiltaa. Silta on pienen matkan päässä Tyyrojan suusta Jaurua alavirtaan.  Sillan vieressä hetki lepäiltiin ja siitä lähti muutaman kilometrin vastamäki,  Auhtijoenselkä nousee pikkuhiljaa hivuttaen useita kilometrejä. Jossain vaiheessa se alkaa tuntumaan jäsenissä. Mutta ainahan mäki velkansa maksaa. Kun taitekohta tuli alkoi helpottamaan. Aluksi oli suunnitelmissa kävellä yhtäsoittoa Marivaaraan, mutta sitten ajateltiin, että tylsää telttailla auton vieressä. Jättäydyttiin siis suosiolla yöleiriin Irtonais-Auhtiin.  Aamulla varhainen ylösnousu, aamupuurot ja taipaleelle. Askel nousi keveästi ja eipäs aikaakaan kun oltiin Morottajanvuotson pitkoksilla, siitä vielä kivenheitto autolle, siviili vaatteet niskaan, reput autoon ja menoksi. Marivaaran poroerotuspaikalle saakka ajaminen oli kieli keskellä suuta taiteilua. Öljypohja pysyi ehjänä ja kiinnikkään ei jääty. Hissun kissun edeten päästiin poroerotuspaikalle ja siitä eteenpäinhän tie on normaalia metsäautotietä. Jopa hyvää sellaista.  Marivaarasta on jo niin monta kertaa tullut lähdettyä, että taidan vaihtaa jatkossa kulku-uraani. Kun seuraavan kerran tulen näihin maisemiin, taitaa meikäläinen lähteä jalkapatikassa Suopatin kautta Peuraselkää pitkin kohti Auhtijoenselkää ja Härkämurustaa. Sieltä jotain reittiä Peuraselän kämpälle ja siitä sitten Presidenttikurulle.. Jotain reittiä sitten Pirravatselmalle, siitä mahdollisesti Tahvolle tai Harkävaaran kämpälle, sitten pikkuhiljaa Kemihaaraan venttaamaan asiointitaksia.